Makean maun lisäksi sokeri vaikuttaa moniin muihin ruoan aistittaviin ominaisuuksiin, kuten maun kokonaisuuteen, rakenteeseen, aromiin ja väriin. Sokeri on myös luonnollinen säilövä valmistusaine.

Sokerin tunnetuin ja tärkein tehtävä on makeuttaminen. Sokerilla on luonnollinen, puhdas makea maku ilman sivu- tai jälkimakuja. Siksi sokerin makeutta pidetään vertailukohtana muille makealta maistuville elintarvikkeiden makeuttajille. Sokerin makeus korostaa esimerkiksi marjojen aromia ja peittää niiden happamuutta ja karvautta.

Makeuttamisen lisäksi sokerilla on monta muutakin tehtävää. Joissakin elintarvikkeissa sokerin määrää voidaan vähentää tai sokerin makeus voidaan korvata kokonaan energiattomilla makeuttajilla. Mikään elintarvikkeen ainesosa ei kuitenkaan täysin korvaa sokerin tehtäviä ruoanvalmistuksessa, leivonnassa ja säilönnässä. Sokerin määrän vähentäminen muuttaa usein paitsi elintarvikkeen makeutta myös sen rakennetta, tilavuutta, ulkonäköä, väriä tai säilyvyyttä. Sokeri esimerkiksi estää hilloja homehtumasta, vaikuttaa geelimäisen rakenteen syntyyn sekä parantaa marjojen väriä ja C-vitamiinin säilyvyyttä. Jos sokerin määrää halutaan vähentää, osa sen tehtävistä joudutaan korvaamaan makeutusaineilla ja rakenteeseen, säilyvyyteen tai väriin vaikuttavilla lisäaineilla.

Hedelmät, marjat ja kasvikset sisältävät luonnostaan vaihtelevia määriä sokereita. Eniten sokeria on kuitenkin sokerijuurikkaassa ja sokeriruo’ossa.

Hedelmissä, marjoissa ja kasviksissa on luontaisesti sokeria. Sokeri muodostuu luonnossa auringonvalon avulla vedestä ja hiilidioksidista yhteyttämisenä eli fotosynteesinä tunnetussa tapahtumasarjassa. Tavallista sokeria kutsutaan myös sakkaroosiksi eli juurikas- tai ruokosokeriksi. Sakkaroosi on nk. kaksoissokeri, joka on muodostunut glukoosista (rypälesokeri) ja fruktoosista (hedelmäsokeri). Sekä sakkaroosia, glukoosia että fruktoosia esiintyy kaikissa syötävissä kasveissa.

Luontaisten sokerien määrä hedelmissä, marjoissa, juureksissa ja vihanneksissa vaihtelee sekä eri kasvien että esimerkiksi eri omenalajikkeiden välillä.

Sokerijuurikas ja sokeriruoko ovat ainoat kasvit, jotka sisältävät niin paljon sokeria, että sokerin erottaminen kiteiseksi sakkaroosiksi on taloudellisesti kannattavaa.

Muita sokerilajeja ovat maitotuotteiden laktoosi eli maitosokeri sekä viljatuotteiden maltoosi eli mallassokeri.

Kaikki sokerilajit ovat hiilihydraatteja, joiden energiasisältö on 17 kJ grammaa kohti (4 kcal/g).

Elimistö ei tunnista eroa lisättyjen tai ruoka-aineissa luontaisesti esiintyvien sokerien välillä.

Sokerista puhuttaessa tarkoitetaan useimmiten tavallista valkoista kidesokeria eli sakkaroosia, jota käytetään kotitalouksissa ja teollisuudessa ruokien, leivonnaisten, juomien ja makeisten valmistusaineena. Sokereita on myös luontaisesti monissa kasvikunnan tuotteissa ja maidossa. Elimistömme ei pysty tunnistamaan sokerin lähdettä: sokerijuurikkaasta erotettu sokeri on samaa fruktoosista ja glukoosista koostuvaa sakkaroosia kuin hedelmien, marjojen ja kasvisten sisältämä sokeri.

Useimmat ravitsemussuositukset erottavat lisätyt sokerit ja hedelmien, marjojen ja kasvisten luontaiset sokerit. Lisättyjen sokereiden päivittäisen saannin tulisi jäädä alle 10 % ravinnon kokonaisenergian määrästä (10 E%). Toisaalta hedelmiä, marjoja ja kasviksia tulisi syödä runsaasti, koska ne sisältävät vitamiineja, kivennäisaineita ja ravintokuitua.

Elintarvikkeista annettavia tietoja koskevan EU-asetuksen (elintarviketietoasetus) mukaan ravintoarvoilmoituksessa (pakkauksessa tai muissa aineistoissa) on ilmoitettava sekä lisätyt että luontaiset sokerit eli tuotteen kokonaissokeripitoisuus 100 grammaa kohden.

Elintarvikkeiden ainesosaluettelossa nimetään kaikki tuotteeseen käytetyt sokerit. Sanalla ”sokeri” tarkoitetaan silloin ainoastaan sakkaroosia. Muut sokerit, kuten fruktoosi, glukoosi, glukoosisiirappi ja fruktoosi-glukoosisiirappi ilmoitetaan ainesosaluettelossa omalla nimellään.

Pieni sokerilisä ei horjuta marjojen ravintoarvoa. Esimerkiksi mustaherukan ravintotiheysindeksi on vielä selvästi parempi kuin appelsiinilla myös pienen sokerilisäyksen jälkeen (1–2 tl/100 g).

Marjat ovat erinomainen valinta terveyttä edistävään ruokavalioon. Suositusten mukaan marjoja tulisikin syödä vähintään 2 dl päivässä eli kaksinkertainen määrä nykyiseen kulutukseen nähden. Ilman sokeria happamalta maistuvat marjat ja niistä valmistetut jälkiruoat ja välipalat voivat jäädä monelta kokonaan syömättä.

Marjat sisältävät vähän energiaa, mutta runsaasti suojaravintoaineita ja kuitua. Marjat ovat luonnon omia antioksidantteja, joten niiden säännöllinen käyttö voi ehkäistä tulehduksia ja kroonisia sairauksia. Sokeri peittää marjojen happamuutta, mikä lisää marjojen käyttöä ja ruokavalion terveellisyyttä.
Sokeri ja tärkkelys nostavat aterian jälkeistä verensokeria. Päivän mittaan usein toistuvat verensokerin suuret ja nopeat muutokset voivat olla riski rasva- ja sokeriaineenvaihdunnan häiriöille. Itä-Suomen yliopistossa tehtyjen tutkimusten (Törrönen R. ym (2010, 2012) British Journal of Nutrition) mukaan marjojen sisältämät värilliset yhdisteet, flavonoidit ja muut polyfenolit, hidastavat ja tasaavat sokerin aiheuttamia veren sokeri- ja insuliinitasojen nousua. Happamat marjat ovat ruokavaliomme parhaita polyfenolilähteitä. Marjoihin lisätyllä sokerialla on siten maltillisempi vaikutus verensokeri- ja insuliinivasteisiin kuin jos sama määrä sokeria nautittaisiin sellaisenaan.

Edellä mainittu polyfenolitutkimus on hyvä esimerkki siitä, että sokerin ravitsemuksellisia ominaisuuksia tulee arvioida koko ruokavalion kannalta. Olennaisempaa on hahmottaa sokeria sisältävän aterian tai ruokavalion ravitsemuksellista laatua kokonaisuutena kuin miettiä sokerin ”terveellisyyttä” tai ”epäterveellisyyttä” yhtenä marja-aterian tai välipalan valmistusaineena.

Pieni sokerilisä ei horjuta marjojen ravintoarvoa. Esimerkiksi mustaherukan ravintotiheysindeksi on vielä selvästi parempi kuin appelsiinilla myös pienen sokerilisäyksen jälkeen (1–2 tl/100 g).

Paino lisääntyy, jos energian saanti on suurempi kuin kulutus. Siksi tärkeintä painonhallinnassa on energiatasapainon ylläpitäminen.

Vastaus on kyllä ja ei. Kyllä siksi, että sokerissa on energiaa. Jos energian saanti on suurempaa kuin energian kulutus, paino nousee. Ei taas siksi, että sokerissa ei ole energiaa sen enempää kuin muissakaan energiaravintoaineissa. Itse asiassa sokerin energiasisältö on vain alle puolet rasvan energiasisällöstä. Sokeri ja tärkkelys ovat hiilihydraatteja, joissa on saman verran energiaa kuin proteiineissa. Mikä tahansa ruoka lihottaa, jos sitä syödään liian paljon.

Lihomisessa on aina kyse energian saannin ja sen kulutuksen välisestä suhteesta. Ylimääräinen energia lihottaa riippumatta siitä, mistä ruoka-aineesta se on peräisin. Lihomiseen vaikuttavat ravinnonkäyttö- ja liikuntatottumusten lisäksi monet muutkin seikat, esimerkiksi perimä, ympäristö ja psykososiaaliset tekijät.

Lihavuusongelmaa ratkaistaessa on otettava huomioon kaikki painonnousuun vaikuttavat syyt. Ei riitä, että huomio kohdistetaan vain yhteen tekijään, esimerkiksi elintarvikkeiden sokeripitoisuuden tai koulun liikuntatuntien määrään.

Sokerikeskustelusta voi saada sen käsityksen, että syömme nykyään enemmän sokeria kuin ennen. Elintarvikkeiden kulutustilastojen tai ruoankäyttötutkimusten perusteella tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Ravintotaseen mukaan suomalainen käyttää nykyään keskimäärin reilut 30 kg sokeria vuodessa. Viime vuosikymmenien aikana sokerin kulutus on jopa hieman laskenut. Ruoankäyttötutkimusten mukaan aikuiset ja lapset käyttävät sokeria noin 15–20 kg vuodessa. Aikuisilla sokerin käyttö vastaa ravitsemussuosituksia, mutta lapset ja nuoret saavat sokeria keskimäärin suosituksia enemmän.

Ravintotaseen ja ruoankäyttötutkimusten lukuihin perustuen arvio sokerin todellisesta vuosittaisesta kulutuksesta on 20–25 kg. Ravintotaseeseen perustuvia sokerin kulutuslukuja pienentää elintarvikkeiden käytössä ja ruoanvalmistuksessa tapahtuva hävikki. Toisaalta ruoankäyttötutkimuksiin perustuvat sokerin saantiluvut ovat todellisuudessa suuremmat, sillä haastatelluilla ihmisillä on tapana ilmoittaa todellista kulutusta pienempiä määriä epäterveellisinä pidettyjen elintarvikkeiden käytöstä.

Sekä ravintotaseeseen että ruoankäyttöön perustuvat luvut kuvaavat sokerin keskimääräistä kulutusta. Kaikki eivät todellisuudessa syö sokeria yhtä paljon, joten osa väestöstä, erityisesti osa lapsista ja nuorista, saa lisättyä sokeria selvästi muita enemmän.

Kaksi tapaa arvioida sokerin kulutusta - ravintotaselaskelmat ja ruoankäyttötutkimukset

Ravintotase on tilastollinen laskelma elintarviketeollisuudessa ja kotitalouksissa käytettävissä olevan sokerin määrästä. Ravintotaseessa pyritään huomioimaan sokerin kotimaisen tuotannon lisäksi sokerin tuonti- ja vientiluvut sekä kaikkien tuonti- ja vientielintarvikkeiden sisältämä sokeri. Kun sokerin vuosittainen ravintotaseluku jaetaan asukkaiden lukumäärällä, saadaan sokerin keskimääräinen kulutus henkeä kohden. Ravintotaselaskelmien heikkoutena on, että kaiken saatavilla olevan sokerin oletetaan tulevan syödyksi. Todellinen sokerin kulutus on ravintotaselukuja pienempää, koska ravintotaseessa ei oteta huomioon elintarvikkeiden valmistuksessa tai kulutuksessa tapahtuvaa hävikkiä. Huomattava osa elintarvikkeista jää syömättä. Sokerin hävikkiä lisää erityisesti sen käyttö etikkasäilykkeiden liemissä ja hiivan ravintona. Hiivataikinoissa ja käymisen avulla valmistetuissa juomissa hiiva sananmukaisesti käyttää tuotteen valmistusvaiheessa lisätyn sokerin joko kokonaan tai osittain.

Ruoankäyttötutkimuksissa kysytään tilastollisin perustein valituilta ihmisiltä, mitä he ovat syöneet sovitun tutkimusjakson, esimerkiksi viikon, aikana. Koska ihmisillä on taipumus joko tietoisesti tai tiedostamattaan kaunistella ruokatottumuksiaan, on todennäköistä, että sokeria käytetään enemmän kuin ruokakäyttötutkimusten mukaan näyttäisi. Todellinen sokerin kulutus asettunee ravintotase- ja ruoankäyttötutkimuslukujen välille.

On tärkeää tarkastella ruokatottumuksia ja elämäntapaa kokonaisuutena kiinnittämättä liikaa huomiota vain yhteen ainesosaan tai elintarvikkeeseen.

Sokerissa ei ole vitamiineja eikä kivennäisaineita. Siksi sitä ei sellaisenaan voi sanoa terveelliseksi. Pelkkää sokeria syödään kuitenkin hyvin harvoin. Sokeria käytetään elintarvikkeiden valmistusaineena. Usein se parantaa runsaasti kuitua tai suojaravintoaineita sisältävien tuotteiden makua. Ilman sokeria muiden valmistusaineiden suojaravinteet saattaisivat jäädä kokonaan hyödyntämättä. Makeus on usein tunnusomaista herkuttelutuotteille. Toisaalta monissa elintarvikkeissa juuri makeus rajoittaa sokerin käyttöä. Sokeria ei voi helposti yliannostella ilman, että tuote maistuisi jo liian makealta. Toisin on laita tärkkelyksellä, jota nautimme päivittäin moninkertaisen määrän sokeriin nähden. Tärkkelys on sokerin tavoin hiilihydraatti, mutta se ei maistu makealle, joten sillä ei ole aistinvaraista liikamakean kynnystä.

Kun syödään suositusten mukaisesti monipuolista ja vaihtelevaa ruokaa, ruokavalio voi hyvin sisältää sokeriakin. Sen sijaan, jos ruokavalio on yksipuolinen ja sokerin määrä siinä on niin suuri, että se syrjäyttää tärkeitä ravintoaineita, silloin sokeria voi sanoa epäterveelliseksi. Euroopan elintarviketurvallisuusviranomaisen (EFSA) mukaan vitamiinien ja kivennäisaineiden saanti on riittävää myös kohtuullisesti sokeria sisältävästä ruokavaliosta.

”Tyhjillä kaloreilla” tarkoitetaan runsaasti energiaa sisältäviä elintarvikkeita, joissa energian lisäksi ei ole merkittäviä määriä ravintoaineita. Tällaisia tuotteita ovat esimerkiksi virvoitusjuomat, karkit, kakut, keksit ja sipsit. Energiaa tällaisiin herkuttelutuotteisiin voi tulla myös rasvasta, mutta vitamiineja tai kivennäisaineita ei niissä juuri ole.

Siihen, onko sokerissa ”tyhjiä kaloreita” vaikuttaa siis se, millaisessa tuotteessa sokeria on, ja mikä on tuotteen tai aterian ravintosisällön osuus ruokavaliossa.

Sokeria käytetään myös parantamaan runsaasti suojaravintoaineita ja kuitua sisältävien tuotteiden makua. Niistä me saamme välttämättömiä vitamiineja ja kivennäisaineita.

Sokeria ja tärkkelystä sisältävien ruokien nauttiminen usein lisää hampaiden reikiintymisen riskiä erityisesti, jos hampaiden pesusta ei huolehdita.

Karieksen synnylle tärkeimmät bakteerit, mutansstreptokokit, voivat asettua pysyvästi suuhun ensimmäisten hampaiden puhjettua. Lapselle bakteeri tarttuu tavallisimmin äidiltä. Tiheästi nautittu sokeri- ja tärkkelyspitoinen ravinto edistää kariesbakteereiden kiinnittymistä hammaspinnoille. Samalla syntyy tarttumiskohtia muille suun bakteereille. Bakteeriyhdyskunta pysyy koossa ja tarrautuu hampaan pintaan erittämällä ympärilleen tahmeaa väliainetta. Näin syntyy hampaan pinnalle biofilmi eli plakki, joka on edellytys karieksen, ientulehduksen ja hampaiden kiinnityskudossairauden eli parodontiitin synnylle.

Sokeri- ja tärkkelyspitoisen ravinnon runsaan ja tiheän käytön seurauksena plakin mutansstreptokokit lisääntyvät nopeasti ja tuottavat happoa, joka pehmentää alla olevaa hammaskiillettä. Plakin säännöllinen poisto kaikilta pinnoilta, myös hammasväleistä, ja virheellisten ruokailutottumusten korjaus voivat vielä pysäyttää alkavan karieksen. Hampaille haitallisten tapojen jatkuessa syntyy reikä: hapot liuottavat yhä lisää kalsiumia ja fosfaattia kiilteestä ja sen alla olevasta hammasluusta ja tekevät tietä syvemmälle tunkeutuville mutansstreptokokeille.

Happamien ruokien ja juomien tiheä nauttiminen aiheuttaa kiilteen ja hammasluun kemiallista liukenemista eli eroosiota. Eroosiovauriot ovat viime aikoina lisääntyneet sekä lapsilla että aikuisilla. Eroosioriskiä kasvattavat sokeria sisältävät tuotteet, mutta myös happamat, keinotekoisesti makeutetut juomat.

Suomalaisten hampaiden reikiintymisessä on nähty suuria muutoksia. Karies kukoisti 1970-luvulla, mutta 1990-luvun puolivälissä suomalaislasten ja -nuorten hammasterveys kuului Euroopan parhaimpiin. Sittemmin hammasterveyden parantuminen on pysähtynyt, ja merkkejä sen heikentymisestäkin on havaittu. Myönteistä on se, että suurella osalla lapsista on edelleen terveet hampaat. Runsasta reikiintyminen on pienellä vähemmistöllä.

Siirtyminen yksilöllisiin tarkastusväleihin ja hammashuollon ammattilaisten uusi työnjako ovat tuoneet lisähaasteita vertailukelpoiseen tilastointiin ja kariestilanteen seurantaan. Valtakunnallisia tilastoja ikäryhmien kariestilanteesta ei ole saatavilla vuoden 2000 jälkeen.

Lasten ja nuorten napostelukulttuurin huolestuttavalla lisääntymisellä lienee osuutta kariestilanteen epäedulliseen käänteeseen. Asiaa pahentaa se, että suomalaislapset ja -nuoret ovat eurooppalaisvertailussa laiskoja hampaiden harjaajia. Lisäksi on epäilty, että laki joka lopetti nuorten ikäluokkien etuoikeutetun aseman ja antoi aikuisille kauan toivotun oikeuden terveyskeskushammashoitoon, ei ole ollut lasten ja nuorten suunterveydelle eduksi.

Sokeri ja tärkkelys voivat väärin käytettyinä olla riski suunterveydelle ja lisätä hampaiden reikiintymistä. Hampaiden ja niiden kiinnityskudosten sairauksien ehkäisyn avain on hyvä kotihoito. Kaikenikäisten suunterveydelle on tärkeää, että sokeri- ja tärkkelyspitoista ravintoa nautitaan kohtuullisia määriä korkeintaan 5–6 kertaa päivässä, säännöllisinä ruoka- ja välipala-aikoina. Kun lisäksi muistetaan helppo ja tehokas tapa ehkäistä reikiintymistä – hampaiden harjaus kaksi kertaa päivässä fluorihammastahnaa käyttäen – on hampailla yleensä hyvä olla.

Tyypin 2 eli aikuistyypin diabetes on elämäntapasairaus, jonka suurimmat riskitekijät ovat ylipaino, vähäinen liikunta, perintötekijät ja ikä. Tyypin 2 diabetes kehittyy, kun elintoiminnoille välttämättömän insuliinin vaikutus elimistössä on heikentynyt tai insuliinia ei erity riittävästi. Tyypin 1 diabeteksen puhkeamiseen sen sijaan elämäntavoilla ei ole vaikutusta. Siinä elimistön kyky valmistaa insuliinia on loppunut osittain tai lähes kokonaan.

Moni uskoo, että sokerin syöminen aiheuttaa diabetesta, koska diabetesta kutsutaan myös sokeritaudiksi. Sokeritauti-nimitys tulee siitä, että diabeetikoilla veren sokeripitoisuus on kohonnut. Sokerista, kuten myös proteiineista, rasvasta ja muista hiilihydraateista saadaan energiaa. Jos energian saanti ylittää sen kulutuksen, paino nousee. Lihavuus on tyypin 2 diabeteksen merkittävä riskitekijä.

Pieni määrä sokeria osana ateriaa ei aiheuta suurta nousua veren sokeripitoisuudessa. Siksi diabeetikotkin voivat käyttää sokeria koko väestölle annettujen suositusten mukaisesti enintään 10 % kokonaisenergian saannista. Ateriakokonaisuuden muiden raaka-aineiden vaikutus verensokerin nousuun on keskeisintä mitattaessa elintarvikkeiden aiheuttamaa vastetta verensokeripitoisuudessa. Tyypin 2 diabeteksen kannalta on eduksi, jos ruoka-annos tasaa verensokerivaihtelua.

Suomessa on noin 250 000 diagnosoitua tyypin 2 diabeetikkoa. Tämä on noin 4-5 % väestöstä. Lisäksi arvioidaan, että noin 200 000 suomalaista sairastaa tätä tautia tietämättään.

Verensokerin vaihtelu aterian jälkeen on luonnollista. Terve elimistö säätelee itse verensokerin tasoa aterioiden välillä.

Glykemiaindeksi (Gl) kuvaa ruoan vaikutusta veren sokeriarvoihin. Tärkkelys on hiilihydraatti, joka pilkkoutuu glukoosiksi ja imeytyy verenkiertoon nopeasti ja nostaa veren sokeriarvoja jyrkemmin kuin esimerkiksi sokeri. Sen sijaan alhaisen glykemiaindeksin elintarvikkeista hiilihydraatit imeytyvät hitaammin ja tasaisemmin, mikä estää verensokeriarvojen nopeita nousuja ja laskuja sekä todennäköisesti antaa paremmin kylläisyyden tunnetta.

Sokerin glykemiaindeksi on keskitasoa. Sokeria sisältävän elintarvikkeen glykemiaindeksiin vaikuttavat sokerin määrä ja ennen kaikkea muut valmistusaineet. Myös sokeria sisältävän ruoan rakenteella ja valmistusmenetelmällä on havaittu olevan vaikutus sokerin glykeemiseen vasteeseen. Annoskoon merkitystäkään ei voi vähätellä.

Tummat sokerituotteet erotetaan sokeriruo’osta, ja ne sisältävät suhteellisen runsaasti joitakin mineraaleja. Tummien sokereiden mineraalipitoisuuden merkitystä on kuitenkin arvioitava koko ruokavalion kannalta. Pienet käyttömäärät vähentävät niiden arvoa mineraalilähteenä päivittäisessä ruokavaliossa, joten päivittäisen ravitsemuksen kannalta tummat sokerit eivät ole valkoista sokeria terveellisempää.

Tummat sokerituotteet sisältävät suhteellisen runsaasti joitakin kivennäisaineita, esimerkiksi 100 grammassa Tummaa Muscovadoa on yhtä paljon kalsiumia kuin desilitrassa maitoa ja kaliumia huomattavasti enemmän kuin porkkanassa tai leivässä. Tummien sokerien kivennäisainepitoisuuden merkitystä on kuitenkin arvioitava koko ruokavalion kannalta. Pienet käyttömäärät vähentävät niiden arvoa kivennäisaineiden lähteenä päivittäisessä ruokavaliossa; kolmea lasillista rasvatonta maitoa voidaan suositella kalsiumin lähteeksi, mutta ei yli puolta kiloa Tummaa Muscovadoa!

Tummien sokerien ero valkoiseen sokeriin verrattuna on paitsi niiden värissä, myös maussa ja aromissa.

Sokerin ja muiden elintarvikkeiden ravintoainekoostumukseen voi tutustua mm. elintarvikkeiden koostumustietopankissa www.fineli.fi.

Aiheuttaako sokeri lasten ylivilkkautta?
Lasten sokerin saannin ja käytös- tai keskittymishäiriöiden välillä ei ole havaittu tieteellistä näyttöä.

Ruokavalion järkeistäminen rauhoittaa lasta, joka on aiemmin syönyt epäsäännöllisesti ja runsaasti nopeasti imeytyviä hiilihydraatteja. Säännöllinen ateriarytmi ja sokeria sisältävien herkkujen vaihtaminen hedelmiin, vihanneksiin ja täysjyväviljatuotteisiin rauhoittaa lasta ja parantaa hänen keskittymiskykyään. Asiantuntijoiden mielestä tämä vaikutus perustuu enemmän säännöllisiin rutiineihin ja päivärytmiin kuin muuttuneeseen sokerin määrään.

Ruokatottumukset ja ravintoaineet (lukuunottamatta kofeiinia) eivät aiheuta samanalaista riippuvuutta kuin huumeet.

Varmasti on kuitenkin ihmisiä, joilla runsaasti sokeria ja rasvaa sisältävien tuotteiden käyttö on kontrolloimatonta. Sokeria ja rasvaa sisältävät napostelutuotteet tyydyttävät silloin muita tarpeita ja niistä haetaan lohtua vaikka pahaan mieleen. Tällöin ei kuitenkaan ole kyse fyysisestä vaan psyykkisestä riippuvuudesta, joka on näiden elintarvikkeiden käyttöön liittyvä tottumus.