Sokerin tie Eurooppaan

Makeuttaminen ennen sokeria

Makeasta mausta on nautittu sekä Euroopassa että muualla maailmassa jo vuosituhansien ajan. Ennen kuin sokeri opittiin tuntemaan, esi-isämme söivät esimerkiksi hunajaa ja taateleita ja käyttivät niitä myös ruoan makeuttamiseen. Tämä käy ilmi Välimeren alueen vanhojen kulttuuriyhteisöjen kirjoituksista ja reliefeistä. 
 
Hunaja on vanhin tunnettu makeutusaine. Tämä tiedetään siitä, että Espanjassa sijaitsevista Arãna-luolista on löytynyt 12 000 vuotta vanhoja luolamaalauksia, jotka esittävät hunajaa kerääviä naisia. Naiset käyttivät hunajaa leivontaan – aivan kuten nykyäänkin –, siman valmistamiseen sekä haavojen puhdistamiseen. Ensimmäinen esi-isiemme käyttämä hunaja oli luonnonhunajaa, jota kerättiin villimehiläisten pesistä. Myöhemmin mehiläisiä alettiin kasvattaa mehiläispesissä – kuten nykyäänkin tehdään. 
 
Vaikka sokeri tuli Eurooppaan vuoden 1100 tienoilla, sen käyttö levisi vasta 1700-luvulla. Ennen sitä sokeriin oli varaa vain rikkailla, jotka käyttivät sitä sekä ruoan makeuttamiseen että lääkkeenä.

 

 

 

Sokeriruoko on peräisin Tyynenmeren saarilta

Ensimmäinen kasvi, josta otettiin talteen sokeria, oli sokeriruoko (Saccharum officinarum). Sokeriruoko on kehittynyt Tyynenmeren pikkusaarilta – mm. Polynesiasta ja Melanesiasta – peräisin olevista heinälajeista. Asiantuntijoiden mukaan näitä heinälajeja oli olemassa jo 10 000–15 000 vuotta sitten, ja ne kulkeutuivat pikkusaarilta Indonesiaan, Intiaan ja Kiinaan noin 8 000 vuotta sitten. Alkuperäisiä heinälajeja ei ole enää olemassa. Nykyisin viljeltävä sokeriruoko voi kasvaa jopa kuusimetriseksi, ja se kasvaa trooppisessa ja subtrooppisessa ilmastossa. Koska sokeriruoko tarvitsee paljon vettä ja lämpöä, sitä kasvaa Euroopassa vain etelässä, esimerkiksi Espanjassa, Madeiralla ja Portugalissa. Maailman suurimmat ruokosokerin tuottajat ovat Brasilia, Kuuba, Intia, Filippiinit ja Meksiko.
 
Kuinka ihmiset käyttivät ruokojen makeaa sisusta, kun he eivät tunteneet nykyisin käytössä olevia sokerinvalmistusmenetelmiä? Intialaiset puristivat ruo'oista niiden hieman samean mehun tai imeskelivät niitä tikkukaramellin tapaan – mitä nykyäänkin näkee monissa maissa. Myöhemmin keksittiin, että ruokojen sokerimehun voi keittää kiteiksi, ja näin syntyi eräänlaista kiinteää sokeria.

 

”Ruokoja, jotka tuottavat hunajaa ilman mehiläisiä”

Erään tarinan mukaan Aleksanteri Suuri toi sokeriruo'on – tai ainakin niiden tarinan – mukanaan Kreikkaan palattuaan valloitusretkeltä Intiasta. Hänen amiraalinsa Nearkhos purjehti noin vuonna 300 eKr. Persianlahdelta pitkin Indusvirtaa, jonka varrella seisoi vieri vieressä sokeriruokoja tuulessa heiluen. Nearkhos kurotti kohti yhtä niistä, maistoi sitä ja huudahti: ”Intialaisia ruokoja, jotka tuottavat hunajaa ilman mehiläisiä.”
 
Arabit toivat sokerin Välimeren alueen länsiosaan. He viljelivät sokeriruokoa Etelä-Espanjassa ja Sisiliassa, jotka he olivat valloittaneet. Venetsia oli keskiajalla Euroopan merkittävin sokerin tuoja ja viejä. Raakasokeri tuotiin Intiasta ja jalostettiin Venetsiassa, minkä jälkeen se vietiin muualle Eurooppaan.
 

 

 

Valkoinen kulta

Sokeri oli hyvin kallista, ja sitä kutsuttiin nimellä ”valkoinen kulta”. Varakkaat laittoivat sokeria jopa säästöön.
 
Eräs tarina kertoo piispasta, joka oli useita vuosia ostanut sokeria portugalilaisilta kauppiailta ja varastoinut sen kamariinsa. Kun piispa kuoli, hänen omaisuutensa jaettiin luostarin munkkien kesken. Myös sokeri oli tarkoitus jakaa, ja munkit maistoivat sitä toiveikkaina – mutta joutuivatkin pettymään. Sokerin maku ei ollutkaan makea, kuten he olivat odottaneet, vaan karvas eikä kovinkaan miellyttävä. He eivät tienneet, että sokeri oli kuljetettu kameleiden selässä Egyptin halki. Kuljetuksen aikana siihen oli imeytynyt kameleiden hiki, mistä johtui epämiellyttävä maku. Sokeri oli arvotonta, koska se ei enää ollut makeaa.
 

 

 

Sokerintuotanto lisääntyi

Sokerintuotanto lisääntyi 1400-luvun lopussa, kun löytöretkeilijät veivät mukanaan sokeriruokoja kauemmas etelään. Henrik Purjehtija vei niitä esimerkiksi Sisiliasta Kreetalle. Sokeriruokojen mehu erotettiin käsipuristimen avulla. Myöhemmin alettiin käyttää myllyä, jonka käyttövoimana olivat eläimet, ja lopulta mehu erotettiin vesivoiman avulla.
 

 

 

Siirtomaat ja sokerinviljely

Kolumbus havaitsi löytöretkiensä aikana, että Karibian ilmasto sopi erinomaisesti sokeriruo'on viljelyyn. Hän oli tutustunut sokeriruokojen viljelyyn Madeiralla ja toi niitä mukanaan Amerikkaan ja Länsi-Intiaan, missä niitä alettiin viljellä suurilla plantaaseilla. Raakasokeri kuljetettiin takaisin Eurooppaan, missä se jalostettiin ja myytiin. Kasvaneen tuotannon ansiosta sokerista tuli vuosien mittaan tavanomaista kauppatavaraa, johon oli varaa muillakin kuin pelkästään yläluokalla.

 

 

Useimmilla Euroopan mailla oli 1600-luvulla siirtomaita eri puolilla maailmaa, joten ne saattoivat itse viljellä sokeriruokoa. Ikävä osa sokerin historiaa on se, että siirtomaiden sokeriruokoviljelmillä käytettiin työvoimana Afrikasta tuotuja orjia.
 

 

Siirtyminen sokerijuurikkaisiin

Napoleonin sotien aikana (1803–1815) Napoleon sulki merentakaiset kauppareitit, minkä vuoksi raakasokeria ei voitu enää tuoda laivalla Eurooppaan. Euroopassa alettiin siksi etsiä korvaajaa sokeriruo'olle, ja lopulta keksittiin, että sokeria oli mahdollista saada myös sokerijuurikkaista. Juurikkaiden sokeripitoisuus oli kuitenkin siihen aikaan hyvin vaatimaton, mikä johti sokerin hinnan nousuun.
 
Kun sodat olivat päättyneet eivätkä ranskalaiset enää tukkineet kauppareittejä, ruokosokeria voitiin tuoda jälleen Eurooppaan. Juurikassokerin tuotanto ei näin ollen enää ollut tarpeen. Tätä kesti kuitenkin vain siihen saakka, kun orjuus päättyi ja halpa työvoima katosi vuoden 1850 tienoilla – minkä jälkeen ruokosokerin hinta nousi uudelleen. Sokerijuurikkaita oli kuitenkin siihen mennessä kehitetty niin, että niiden sokeripitoisuus oli sama kuin sokeriruo'on. Sokerin eurooppalaisessa historiassa alkoi aivan uusi luku.


Yli puolet maailman nykyisestä sokerintuotannosta on kuitenkin edelleen peräisin sokeriruo'osta.